Jussi Hanska & Ville Vuolanto: Historian opiskelijan taidoista
Maaliskuussa vuorossa oli aamupäivästä iltapäivään ulottunut tilaisuus, jonne saattoi osallistua joko koko päiväksi tai vain osaksi aikaa. Aamulla kävimme historian kimppuun, kun paikalle tuli antiikintutkija & yliopistolehtori Ville Vuolanto sekä historian, yhteiskuntaopin ja katsomusaineiden didaktiikan yliopistolehtori Jussi Hanska. He puhuivat historian oppiaineen taitovaatimuksista niin historian ylioppilaskokeessa kuin tuoreiden yliopisto-opiskelijoiden historiallisen ajattelun valmiuksista.
Keskustelun alussa nousi esille muun muassa opiskelijoiden lukeneisuuden vähentymisen vaikutus ajattelun taitojen heikentymiseen. Historian opinnoissa ei lukiossa eikä varsinkaan yliopistossa ole yksinomaan kyse siitä, että tietää, mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan myös siitä, että ymmärtää, kuinka historiaa koskeva tieto rakentuu, osaa arvioida sen luotettavuutta ja kykenee arvioimaan ja vertailemaan erilaisia historiaa koskevia tulkintoja myös siitä näkökulmasta, että mitä nykyisyyteen kytkeytyviä vaikuttamia niiden tuottamisessa on ollut. Sanalla sanoen, opiskelijan tulee kyetä arvioimaan sekä historiaa koskevaa tietoa että historian lähteitä kriittisesti. Palatakseni lukemisen merkitykseen; historiallisten ajattelun tulee olla syvää, ja samoin kuin syvänmerensukeltajaksi ei päädy vain pintavesissä pulikoimalla, ei syvälliseksi historialliseksi ajattelijaksi päädy, mikäli ainoa lukemisto on vain koulukirjat ennen koetta.
Alun alkaen tilaisuuden tarkoituksena oli erityisesti lähdekritiikin tarkastelu, mutta kuten puhujat havainnollistivat ja keskustelussa tuli esille, ei kriittisyyttä voi eristää omaksi saarekkeekseen, esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa yhdeksi mitattavaksi taidoksi muiden joukossa, vaan ylioppilastutkintolautakunta ylipäätään edellyttää vastauksilta kriittisistä otetta! Oppilaan tulee esimerkiksi hahmottaa, mitä erityyppiset aineistot (historiallisten lähdeaineistojen ohella erilaiset audiovisuaaliset aineistot kuin myös tilastot ja diagrammit) meille kertovat, ja samalla kääntäen, mitä ne eivät kerro ja mitä ne piilottavat. Historian ja muiden yhteiskunnallisten aineiden edellyttävät taidot tarjoavat kouriintuntuvia välineitä nykyajan mis- ja disinformaationkin kansoittamassa informaatiotulvassa äyskäröimiseen.
Näihin liittyen saimme nähdä havainnollistuksia esimerkiksi siitä, kuinka tilastojen mitta-asteikon valinta vaikuttaa tilaston välittämään kuvaan tietystä ilmiöstä. Dramaattisessa vaikutelmassa on eroa, mikäli mahdollisen pylväsdiagrammin asteikko, joka vertailee eräitä tunnuslukuja, on valittu alkavaksi alhaisimman vertailtavan tunnusluvun kohdalta, sen sijaan, että se alkaisi nollasta. Digitaalisen informaatiovaikuttamisen legioonien pyrkiessä esittämään asiat itselleen suosiollisessa valossa, tulee kriittisillä ajattelijoilla olla rokotus harhaanjohtamisen tekniikoita vastaan. Aineistojen tulkinnan taitojen kasvaessa myös historian oppiaine tätä rokotusta voimistaa muiden medialukutaitoa tähdentävien oppiaineiden kanssa.
Erilaisten graafien, tekstidokumenttien ja pilakuvien ohella puhujat huomioivat lähdekritiikin merkityksen audiovisuaalisissa aineistoissa. Opiskelijalla on helposti taipumus tulkita esimerkiksi videoaineistoja neutraaleina tietolähteinä, mutta kuten Jussi Hanska huomautti, on näidenkin sisältä havaittavissa agendoja, joita oppilaiden tulisi tunnistaa. Esimerkiksi kuuluisassa videokatkelmassa, jossa Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain esittelee Münchenin konferenssin jälkeen kotiin palattuaan Hitlerin kanssa solmittua ’’rauhan elinajanajaksemme taannutta’’ sopimusta, ei voida sivuttaa sitä hurraavaa kotiyleisöä, jolle Chamberlain puhuu, ja joka lienee vaikuttanut hänen sanavalintoihin ja esiintymisen tyyliinsä. Tämän tyyppinen kriittinen katse on sinänsä luontevaa myös lukiolaisille, voivathan he tunnistaa vastaavan tyyppisiä tilanteita esimerkiksi järjestötoiminnasta: se kelle puhut, vaikuttaa puheen sisältöön. Näen, että kriittisyyden opettamisessa oppiainekontekstissa on kyse paljolti myös herkkyyden herättämisestä ihmisten väliseen kanssakäymiseen vähintäänkin jossakin määrin tehdasasetuksena kuuluvaa kriittisyyttä kohtaan. Usein tässä auttaa jo se, että oppilas on koetilanteessa mahdollisimman rentona.
Konkreettisena lukiovastausta heikentävänä esimerkkinä puhujat nostivat esille ’lähdekritiikin’ sisällyttämisen vastaukseen muusta vastauksesta eroavana nostona. Siinä missä uutisten jälkeen tulee sää ja urheilu, voi monessa lukioesseessä varsinaisen asian jälkeen melkeinpä kuulua lause, ’’ja nyt lähdekritiikkiin’’ (yhden viimeisen kappaleen ajaksi). Koska kriittisen otteen tulisi läpäistä koko vastaus, ei tämän tyyppinen rastiruutuun lähestymistapa ole se mitä haetaan. Opettajana tulin kuitenkin samalla ajatelleeksi sitä kuilua, joka sijaitsee opettamisen ja oppimisen vaiheittaisen prosessin sekä arvioitsijoiden vastaukselta edellyttämän eräänlaisen valmiin hermeneuttisen otteen välillä. Opiskelijalta on vaikea vaatia kokonaisvaltaista otetta asiaan, jota hän ei (vielä) osaa. Toisaalta opettamisessa ei olekaan kyse kuilua ylittävän sillan taikomisesta oppilaalle yhdessä hetkessä vaan tukipuu kerrallaan tapahtuvasta oppilaan ja opettajan yhteisestä rakennusprojektista. Lisäksi on hyvä huomata, että vahva kriittisyyden rakennusaines on se tietovaranto, joka karttuu perinteisessä asioita mieleen painavalla opiskelulla. Tästäkin syystä aina silloin tällöin esille nouseva tietojen ja taitojen välinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on kovin ongelmallinen. Tiedot mahdollistavat taidot ja taidot merkityksellistävät tiedot.
Lopuksi Hanska painotti, että jo lukion historianopetuksessa tulisi hyödyntää mahdollisimman kattavasti erityyppisiä historiallisia alkuperäislähteitä. Joskin opettajana paikoitellen hikikarpaloita otsalle tuovat niin aikataulupaineet kuin jo oppikirjan varsinaisen leipätekstin mukanaan tuoma tekstiähky. Painottaisinkin myös oppikirjakustantamoiden roolia tuottaa oppikirjoja, jotka tarjoaisivat kattavasti virikkeitä myös alkuperäisaineistojen kanssa operoimiseen, mutta ilman että yhden lukiokurssin oppikirja paisuisi tiiliskiveksi, uupumus kun on jo monen lukiolaisen päivittäinen kumppani.
Tilaisuus tarjosi ylipäätään mainion mahdollisuuden keskusteluun historian didaktiikan ja yo-kokeen tiimoilta. Kävimme yo-kysymyksiä läpi, joista nousi mainiota keskustelua siitä, minkälaisia seikkoja tehtävissä on esimerkiksi aineistojen tulkinnan osalta haettu ja mitkä olivat isoimpia sudenkuoppia, joihin oppilaat saattoivat langeta.
Toivon mukaan vastaavia tilaisuuksia on mahdollista järjestää kattavasti myös tulevaisuudessa, kommunikaatio lukion opettajien, ylioppilastutkintolautakunnan kuin akatemian välillä on ensiarvoisen tärkeää. Kuplia tulee puhkoa myös näiltä osin.
Toisena vieraana maaliskuun päivässä oli FT Jyri Nissi, joka puhui tuoreen Kuoleman keskiajalla -kirjansa (Gaudeamus, 2023) tiimoilta. Nissi havainnollisti keskiajan kuolemaa koskevia käsityksiä sekä avasi lähdeaineistoa, jonka kautta näihin voidaan päästä kiinni. Valaisevia huomioita oli muun muassa se, että elämän ja kuolemaa välistä jakolinjaa ei keskiajalla nähty samalla tavalla binaarisena kuin nykyään, vaan kuoleminen oli prosessi, jonka ’’keskeltä’’ oli pyhimysten auttamana mahdollista myös palata takaisin elävien kirjoihin. Tämä kuolemisen matka tuli suorittaa mahdollisimman hyvin, varsinkin papille luettava synnintunnustus oli ensiarvoisen tärkeää. Koska elämä (vaiko paremminkin kuolema?) on ennustamaton ja yllättävä, voitiin tunnustus tarvittaessa antaa myös maallikolle, ja myös sanattomasti, mikäli puhuminen ei ollut mahdollista. Nissin lähteenä käyttämät kanonisaatioprosessien (tutkimukset, joissa selvitettiin, voidaanko henkilö julistaa pyhimykseksi) kuulustelupöytäkirjat mahdollistavat edeltävien esimerkkien ilmentämän kurkistusikkunan elämän ja kuoleman reunaehtoihin mukautuvaan elettyyn uskoon, joka voi jäädä esimerkiksi teologisten tekstien tai lakidokumentaation ulottumattomiin.
Päivän viimeisenä esityksenä opintopäällikkö Heli-Maija Tontti saapui puhumaan hallintotieteistä ja hallintotieteiden opiskelusta Tampereen yliopistossa. Esitelmä oli päivälle mainio loppunostatus, osallistujat mukaansa temmannut keskustelu nimittäin hyökyi puolelta toiselle erityisesti juuri julkisuuteen nousseen yliopistojen pääsykoeuudistuksen tähden. Mahdollisen tulevan uudistuksen myötä korkeakoulujen haku uudistuisi niin, että eri aloille haettaisiin pääosin yhdellä ainoalla pääsykokeella, joka olisi lisäksi voimakkaan monivalintapohjainen. Keskustelussa epäilyksiä heräsikin muun muassa siitä, että missä määrin yhteinen koe kykenee erottelemaan potentiaalisia opiskelijoita hyvinkin erityyppisille aloille ja mitä monivalintoihin pohjautuva koe tekee kirjoitustaidolle niin lukioissa kuin yliopistossakin. Sinänsä toisaalta tunnustettiin tarve nuorten paineiden helpottamiseksi lukion lopulla ja pääsykoevaiheessa, mutta samalla peräänkuulutettiin malttia ja harkintaa uudistuksen toteuttamisessa.
Varsinaisessa esityksessä Tontti kävi läpi erilaisia hallintotieteiden opintoihin liittyviä ajankohtaisasioita. Erityisen mielenkiintoista oli kuulla suunnitteluvaiheessa olevasta hallintotieteiden kokeilukurssista muun muassa lukiolaisille, joka tarjoaisi mahdollisuuden kokeille hallintotieteiden opiskeluja kiinnostuneille. Mikäli kurssin saisi suoritettua, voisi tästä kertyneet opintopisteet hyödyntää myöhemmin varsinaisissa korkeakouluopinnoissa. Tämän tyyppiset mahdollisuudet ovat monelle nuorelle kullanarvoisia, onhan monet korkeakouluaineet kovin vieraita pelkän nimen perusteella, ja se kuinka paljon näitä on mahdollisuuksia käydä normaalissa yhteiskuntaopin opetuksessa, vaihtelee. Lisäksi tekeminen ja kokeileminenhan usein vasta selkeyttää, onko jokin ala varsinaisesti oma juttu. Kurssin valmistuttua yliopistolta luvattiinkin olevan aktiivisesti yhteydessä lukioihin.
Vaikka esimerkiksi opiskelijamäärillä mitattuna hallintotieteet on varsin iso tieteenala, niin sen sisältö voi jäädä epäselvän moninaiseksi, mikäli hallintotietä ei itse ole opiskellut. Mutta opettajan on hyvä hallintotieteitä tuntea, houkutteleehan se monia yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita nuoria ja kouluttaa niin julkiselle kuin yksityisellekin sektorille laajan joukon erilaisissa asiantuntija- ja johtotehtävissä toimivia työntekijöitä. Esimerkiksi pelkästään Tampereelle uusia opiskelijoita otetaan vuosittain 130, eli reilusti enemmän kuin vaikkapa historiaa ja muita lukiolaisille nimen perusteella tuttuja aineita lukemaan.
Erilaisia hallintotieteiden alle lukeutuvia suuntautumisvaihtoehtoja olivat esimerkiksi johtamiseen liittyvät alat henkilöstöjohtaminen, strateginen johtaminen julkisyhteisöissä, julkisten palveluiden johtaminen.; julkinen talousjohtaminen kuten julkisen toiminnan rahoitus ja talouden suunnittelu; julkisoikeus kuten julkisoikeuden perusteet ja hallinto-oikeus; kunta- ja aluejohtaminen; sekä ympäristöpolitiikka ja aluetiede, joka pitää sisällään suuntautumisvaihtoehdot: ympäristöhallinnan muutos sekä urbanisoituvat kaupunkimme. Hienoa huomata, että ympäristöteemat näkyvät näinkin vahvasti hallintotieteiden sisällä.
Hallintotieteiden opetuksessa Tampereen yliopistossa tärkeää Tontin mukaan on tutkimuksen ja opetuksen yhdistäminen. Läsnä on myös yhteys käytäntöön, niin sanotuilla kehittämisorientoituneilla opintojaksoilla. (Hienoa olikin huomata, että hallintotieteissä on aktiivista pyrkimystä irtautua yliopisto-opintoja paikoitellen leimaavasta ylenmääräisestä teoreettisuudesta.) Opintomenetelmät muistuttivat lukio-opiskelua: menetelminä käytetään muiden oppimispäiväkirjaa, erilaisia ryhmätöitä sekä viimevuosina julkisuudessa näkyvästi esille ollutta flippausta. Myös perinteiset menetelmät luento-opetus ja tentit ovat edelleen keinovalikoimassa. Varsin mielenkiintoisilta menetelmiltä kuulostivat niin sanotut luovuustekniikat sekä kehittämistehtävät. Näissä voisi olla aineksia myös lukioissa hyödynnettäväksi.
Ylipäätään keväinen päivä oli mainio ja monipuolinen katsaus erilaisiin historian ja yhteiskuntaopin opettajien kohtaamiin uusiin ja jo tuttuihin tuuliin, esitykset olivat valaisevia, hyödyllisiä ja keskustelua inspiroivia. Samalla päivä tarjosi mahdollisuuden tavata kollegoja. Tapaaminen levittäytyi aamupäivästä iltapäivään, mikä mahdollisti sessioiden ohella antoisat keskustelut myös kahvilla sekä lounaalla. Ainetiimi jatkukoon aktiivisena myös seuraavina vuosina.
Jarkko Halkonen
Alun alkaen tilaisuuden tarkoituksena oli erityisesti lähdekritiikin tarkastelu, mutta kuten puhujat havainnollistivat ja keskustelussa tuli esille, ei kriittisyyttä voi eristää omaksi saarekkeekseen, esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa yhdeksi mitattavaksi taidoksi muiden joukossa, vaan ylioppilastutkintolautakunta ylipäätään edellyttää vastauksilta kriittisistä otetta! Oppilaan tulee esimerkiksi hahmottaa, mitä erityyppiset aineistot (historiallisten lähdeaineistojen ohella erilaiset audiovisuaaliset aineistot kuin myös tilastot ja diagrammit) meille kertovat, ja samalla kääntäen, mitä ne eivät kerro ja mitä ne piilottavat. Historian ja muiden yhteiskunnallisten aineiden edellyttävät taidot tarjoavat kouriintuntuvia välineitä nykyajan mis- ja disinformaationkin kansoittamassa informaatiotulvassa äyskäröimiseen.
Näihin liittyen saimme nähdä havainnollistuksia esimerkiksi siitä, kuinka tilastojen mitta-asteikon valinta vaikuttaa tilaston välittämään kuvaan tietystä ilmiöstä. Dramaattisessa vaikutelmassa on eroa, mikäli mahdollisen pylväsdiagrammin asteikko, joka vertailee eräitä tunnuslukuja, on valittu alkavaksi alhaisimman vertailtavan tunnusluvun kohdalta, sen sijaan, että se alkaisi nollasta. Digitaalisen informaatiovaikuttamisen legioonien pyrkiessä esittämään asiat itselleen suosiollisessa valossa, tulee kriittisillä ajattelijoilla olla rokotus harhaanjohtamisen tekniikoita vastaan. Aineistojen tulkinnan taitojen kasvaessa myös historian oppiaine tätä rokotusta voimistaa muiden medialukutaitoa tähdentävien oppiaineiden kanssa.
Erilaisten graafien, tekstidokumenttien ja pilakuvien ohella puhujat huomioivat lähdekritiikin merkityksen audiovisuaalisissa aineistoissa. Opiskelijalla on helposti taipumus tulkita esimerkiksi videoaineistoja neutraaleina tietolähteinä, mutta kuten Jussi Hanska huomautti, on näidenkin sisältä havaittavissa agendoja, joita oppilaiden tulisi tunnistaa. Esimerkiksi kuuluisassa videokatkelmassa, jossa Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain esittelee Münchenin konferenssin jälkeen kotiin palattuaan Hitlerin kanssa solmittua ’’rauhan elinajanajaksemme taannutta’’ sopimusta, ei voida sivuttaa sitä hurraavaa kotiyleisöä, jolle Chamberlain puhuu, ja joka lienee vaikuttanut hänen sanavalintoihin ja esiintymisen tyyliinsä. Tämän tyyppinen kriittinen katse on sinänsä luontevaa myös lukiolaisille, voivathan he tunnistaa vastaavan tyyppisiä tilanteita esimerkiksi järjestötoiminnasta: se kelle puhut, vaikuttaa puheen sisältöön. Näen, että kriittisyyden opettamisessa oppiainekontekstissa on kyse paljolti myös herkkyyden herättämisestä ihmisten väliseen kanssakäymiseen vähintäänkin jossakin määrin tehdasasetuksena kuuluvaa kriittisyyttä kohtaan. Usein tässä auttaa jo se, että oppilas on koetilanteessa mahdollisimman rentona.
Konkreettisena lukiovastausta heikentävänä esimerkkinä puhujat nostivat esille ’lähdekritiikin’ sisällyttämisen vastaukseen muusta vastauksesta eroavana nostona. Siinä missä uutisten jälkeen tulee sää ja urheilu, voi monessa lukioesseessä varsinaisen asian jälkeen melkeinpä kuulua lause, ’’ja nyt lähdekritiikkiin’’ (yhden viimeisen kappaleen ajaksi). Koska kriittisen otteen tulisi läpäistä koko vastaus, ei tämän tyyppinen rastiruutuun lähestymistapa ole se mitä haetaan. Opettajana tulin kuitenkin samalla ajatelleeksi sitä kuilua, joka sijaitsee opettamisen ja oppimisen vaiheittaisen prosessin sekä arvioitsijoiden vastaukselta edellyttämän eräänlaisen valmiin hermeneuttisen otteen välillä. Opiskelijalta on vaikea vaatia kokonaisvaltaista otetta asiaan, jota hän ei (vielä) osaa. Toisaalta opettamisessa ei olekaan kyse kuilua ylittävän sillan taikomisesta oppilaalle yhdessä hetkessä vaan tukipuu kerrallaan tapahtuvasta oppilaan ja opettajan yhteisestä rakennusprojektista. Lisäksi on hyvä huomata, että vahva kriittisyyden rakennusaines on se tietovaranto, joka karttuu perinteisessä asioita mieleen painavalla opiskelulla. Tästäkin syystä aina silloin tällöin esille nouseva tietojen ja taitojen välinen kahtiajako ja vastakkainasettelu on kovin ongelmallinen. Tiedot mahdollistavat taidot ja taidot merkityksellistävät tiedot.
Lopuksi Hanska painotti, että jo lukion historianopetuksessa tulisi hyödyntää mahdollisimman kattavasti erityyppisiä historiallisia alkuperäislähteitä. Joskin opettajana paikoitellen hikikarpaloita otsalle tuovat niin aikataulupaineet kuin jo oppikirjan varsinaisen leipätekstin mukanaan tuoma tekstiähky. Painottaisinkin myös oppikirjakustantamoiden roolia tuottaa oppikirjoja, jotka tarjoaisivat kattavasti virikkeitä myös alkuperäisaineistojen kanssa operoimiseen, mutta ilman että yhden lukiokurssin oppikirja paisuisi tiiliskiveksi, uupumus kun on jo monen lukiolaisen päivittäinen kumppani.
Tilaisuus tarjosi ylipäätään mainion mahdollisuuden keskusteluun historian didaktiikan ja yo-kokeen tiimoilta. Kävimme yo-kysymyksiä läpi, joista nousi mainiota keskustelua siitä, minkälaisia seikkoja tehtävissä on esimerkiksi aineistojen tulkinnan osalta haettu ja mitkä olivat isoimpia sudenkuoppia, joihin oppilaat saattoivat langeta.
Toivon mukaan vastaavia tilaisuuksia on mahdollista järjestää kattavasti myös tulevaisuudessa, kommunikaatio lukion opettajien, ylioppilastutkintolautakunnan kuin akatemian välillä on ensiarvoisen tärkeää. Kuplia tulee puhkoa myös näiltä osin.
Jyrki Nissi: Kuolema keskiajalla
Toisena vieraana maaliskuun päivässä oli FT Jyri Nissi, joka puhui tuoreen Kuoleman keskiajalla -kirjansa (Gaudeamus, 2023) tiimoilta. Nissi havainnollisti keskiajan kuolemaa koskevia käsityksiä sekä avasi lähdeaineistoa, jonka kautta näihin voidaan päästä kiinni. Valaisevia huomioita oli muun muassa se, että elämän ja kuolemaa välistä jakolinjaa ei keskiajalla nähty samalla tavalla binaarisena kuin nykyään, vaan kuoleminen oli prosessi, jonka ’’keskeltä’’ oli pyhimysten auttamana mahdollista myös palata takaisin elävien kirjoihin. Tämä kuolemisen matka tuli suorittaa mahdollisimman hyvin, varsinkin papille luettava synnintunnustus oli ensiarvoisen tärkeää. Koska elämä (vaiko paremminkin kuolema?) on ennustamaton ja yllättävä, voitiin tunnustus tarvittaessa antaa myös maallikolle, ja myös sanattomasti, mikäli puhuminen ei ollut mahdollista. Nissin lähteenä käyttämät kanonisaatioprosessien (tutkimukset, joissa selvitettiin, voidaanko henkilö julistaa pyhimykseksi) kuulustelupöytäkirjat mahdollistavat edeltävien esimerkkien ilmentämän kurkistusikkunan elämän ja kuoleman reunaehtoihin mukautuvaan elettyyn uskoon, joka voi jäädä esimerkiksi teologisten tekstien tai lakidokumentaation ulottumattomiin.
Koska elämä (vaiko paremminkin kuolema) on ennustamaton ja yllättävä, voitiin tarvittaessa tunnustus antaa myös maallikolle, ja toisaalta sanattomasti, mikäli puhuminen ei ollut mahdollista. Nissin lähteenä käyttämät kanonisaatioprosessien (tutkimukset, joissa selvitettiin, voidaanko henkilö julistaa pyhimykseksi) kuulustelupöytäkirjat mahdollistavat edeltävien esimerkkien ilmentämän kurkistusikkunan elämän ja kuoleman reunaehtoihin mukautuvaan elettyyn uskoon, joka voi jäädä esimerkiksi teologisten tekstien tai lakidokumentaation ulottumattomiin.
Eletyn elämän tavoitteleminen onkin nähdäkseni ylipäätään tärkeää historiasta kiinnisaamisessa, onhan siinä kyse ihmisten tavoista elää elämäänsä eri ajoissa ja paikoissa ja tilanteissa sekä tämän elämän reunaehdoista ja logiikoista. Vaikka Nissin esityksen aiheen voikin ajatella olevan kaukana esimerkiksi sen tyyppisestä kansainväliseen politiikan linkittyvästä historian oppiaineen sisällöstä, jota Simo Väätäisen Kuka valvoo sotaa? -esityksen aihe edusti, yhdisti niitä (kuoleman ohella) empatia, jonka opettamista jo opetussuunnitelma edellyttää. Historia rakentaa ymmärryksen siltaa ihmisten välillä aikakausien ja kulttuurien kesken ja samalla tähdentää sellaisten asioiden kuin yhteisen ihmisyyden ja universaalien ihmisoikeuksien merkitystä.
Nissi näytti esityksessään kattavasti keskiaikaista kuvamateriaalia, pääosin niin sanotuista kuolemisen taito -oppaista. Muun muassa vastaavien kuvien hyödyntämisestä lukio-opetuksessa heräsi keskustelua. Ylipäätään Nissin esitys oli aiheeltaan mainioita vaihtelua tyypillisiin historia-aiheisiin. Lukiossa keskiajan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa sivutaan tyypillisesti lähinnä yhdellä valinnaisella kurssilla, joten aihe ei ole opetuksen keskiössä, mutta toisaalta juuri tästä syystä se tarjosi monelle opettajalle virkistävää uutta tietoa ja hengähdystauon lähihistorian kuormittavuudesta. Toisaalta myös historiallisten aineistojen tulkintaan liittyvät seikat ovat yhtäläisiä riippumatta historiallista aikakaudesta, joten Nissin esitys oli myös paluu päivän ensimmäisen esitelmän teemoihin.
Mutta esityksen aihe eli keskiajan uskonnollinen maailmankuva paljastui kuitenkin myös varsin ajankohtaiseksi aiheeksi varsinaisen päivätyönkin kannalta, nimittäin heti koulutuspäivää seuranneissa historian kevään ylioppilaskirjoituksissa ensimmäinen jokeritehtävä käsitteli keskiajan uskonelämää! Nissin esitys toivon mukaan tarjosi opettajille intoa, tietoa & varmuutta myös yo-kokeiden korjaamiseen.
Nissi näytti esityksessään kattavasti keskiaikaista kuvamateriaalia, pääosin niin sanotuista kuolemisen taito -oppaista. Muun muassa vastaavien kuvien hyödyntämisestä lukio-opetuksessa heräsi keskustelua. Ylipäätään Nissin esitys oli aiheeltaan mainioita vaihtelua tyypillisiin historia-aiheisiin. Lukiossa keskiajan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa sivutaan tyypillisesti lähinnä yhdellä valinnaisella kurssilla, joten aihe ei ole opetuksen keskiössä, mutta toisaalta juuri tästä syystä se tarjosi monelle opettajalle virkistävää uutta tietoa ja hengähdystauon lähihistorian kuormittavuudesta. Toisaalta myös historiallisten aineistojen tulkintaan liittyvät seikat ovat yhtäläisiä riippumatta historiallista aikakaudesta, joten Nissin esitys oli myös paluu päivän ensimmäisen esitelmän teemoihin.
Mutta esityksen aihe eli keskiajan uskonnollinen maailmankuva paljastui kuitenkin myös varsin ajankohtaiseksi aiheeksi varsinaisen päivätyönkin kannalta, nimittäin heti koulutuspäivää seuranneissa historian kevään ylioppilaskirjoituksissa ensimmäinen jokeritehtävä käsitteli keskiajan uskonelämää! Nissin esitys toivon mukaan tarjosi opettajille intoa, tietoa & varmuutta myös yo-kokeiden korjaamiseen.
 |
| Jyrki Nissi puhumasta keskiajan kuoleman kulttuurista. |
Hallintotieteiden esittelyä
Päivän viimeisenä esityksenä opintopäällikkö Heli-Maija Tontti saapui puhumaan hallintotieteistä ja hallintotieteiden opiskelusta Tampereen yliopistossa. Esitelmä oli päivälle mainio loppunostatus, osallistujat mukaansa temmannut keskustelu nimittäin hyökyi puolelta toiselle erityisesti juuri julkisuuteen nousseen yliopistojen pääsykoeuudistuksen tähden. Mahdollisen tulevan uudistuksen myötä korkeakoulujen haku uudistuisi niin, että eri aloille haettaisiin pääosin yhdellä ainoalla pääsykokeella, joka olisi lisäksi voimakkaan monivalintapohjainen. Keskustelussa epäilyksiä heräsikin muun muassa siitä, että missä määrin yhteinen koe kykenee erottelemaan potentiaalisia opiskelijoita hyvinkin erityyppisille aloille ja mitä monivalintoihin pohjautuva koe tekee kirjoitustaidolle niin lukioissa kuin yliopistossakin. Sinänsä toisaalta tunnustettiin tarve nuorten paineiden helpottamiseksi lukion lopulla ja pääsykoevaiheessa, mutta samalla peräänkuulutettiin malttia ja harkintaa uudistuksen toteuttamisessa.
Varsinaisessa esityksessä Tontti kävi läpi erilaisia hallintotieteiden opintoihin liittyviä ajankohtaisasioita. Erityisen mielenkiintoista oli kuulla suunnitteluvaiheessa olevasta hallintotieteiden kokeilukurssista muun muassa lukiolaisille, joka tarjoaisi mahdollisuuden kokeille hallintotieteiden opiskeluja kiinnostuneille. Mikäli kurssin saisi suoritettua, voisi tästä kertyneet opintopisteet hyödyntää myöhemmin varsinaisissa korkeakouluopinnoissa. Tämän tyyppiset mahdollisuudet ovat monelle nuorelle kullanarvoisia, onhan monet korkeakouluaineet kovin vieraita pelkän nimen perusteella, ja se kuinka paljon näitä on mahdollisuuksia käydä normaalissa yhteiskuntaopin opetuksessa, vaihtelee. Lisäksi tekeminen ja kokeileminenhan usein vasta selkeyttää, onko jokin ala varsinaisesti oma juttu. Kurssin valmistuttua yliopistolta luvattiinkin olevan aktiivisesti yhteydessä lukioihin.
Vaikka esimerkiksi opiskelijamäärillä mitattuna hallintotieteet on varsin iso tieteenala, niin sen sisältö voi jäädä epäselvän moninaiseksi, mikäli hallintotietä ei itse ole opiskellut. Mutta opettajan on hyvä hallintotieteitä tuntea, houkutteleehan se monia yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita nuoria ja kouluttaa niin julkiselle kuin yksityisellekin sektorille laajan joukon erilaisissa asiantuntija- ja johtotehtävissä toimivia työntekijöitä. Esimerkiksi pelkästään Tampereelle uusia opiskelijoita otetaan vuosittain 130, eli reilusti enemmän kuin vaikkapa historiaa ja muita lukiolaisille nimen perusteella tuttuja aineita lukemaan.
Erilaisia hallintotieteiden alle lukeutuvia suuntautumisvaihtoehtoja olivat esimerkiksi johtamiseen liittyvät alat henkilöstöjohtaminen, strateginen johtaminen julkisyhteisöissä, julkisten palveluiden johtaminen.; julkinen talousjohtaminen kuten julkisen toiminnan rahoitus ja talouden suunnittelu; julkisoikeus kuten julkisoikeuden perusteet ja hallinto-oikeus; kunta- ja aluejohtaminen; sekä ympäristöpolitiikka ja aluetiede, joka pitää sisällään suuntautumisvaihtoehdot: ympäristöhallinnan muutos sekä urbanisoituvat kaupunkimme. Hienoa huomata, että ympäristöteemat näkyvät näinkin vahvasti hallintotieteiden sisällä.
Hallintotieteiden opetuksessa Tampereen yliopistossa tärkeää Tontin mukaan on tutkimuksen ja opetuksen yhdistäminen. Läsnä on myös yhteys käytäntöön, niin sanotuilla kehittämisorientoituneilla opintojaksoilla. (Hienoa olikin huomata, että hallintotieteissä on aktiivista pyrkimystä irtautua yliopisto-opintoja paikoitellen leimaavasta ylenmääräisestä teoreettisuudesta.) Opintomenetelmät muistuttivat lukio-opiskelua: menetelminä käytetään muiden oppimispäiväkirjaa, erilaisia ryhmätöitä sekä viimevuosina julkisuudessa näkyvästi esille ollutta flippausta. Myös perinteiset menetelmät luento-opetus ja tentit ovat edelleen keinovalikoimassa. Varsin mielenkiintoisilta menetelmiltä kuulostivat niin sanotut luovuustekniikat sekä kehittämistehtävät. Näissä voisi olla aineksia myös lukioissa hyödynnettäväksi.
Ylipäätään keväinen päivä oli mainio ja monipuolinen katsaus erilaisiin historian ja yhteiskuntaopin opettajien kohtaamiin uusiin ja jo tuttuihin tuuliin, esitykset olivat valaisevia, hyödyllisiä ja keskustelua inspiroivia. Samalla päivä tarjosi mahdollisuuden tavata kollegoja. Tapaaminen levittäytyi aamupäivästä iltapäivään, mikä mahdollisti sessioiden ohella antoisat keskustelut myös kahvilla sekä lounaalla. Ainetiimi jatkukoon aktiivisena myös seuraavina vuosina.
Jarkko Halkonen
(Pientä tekstin muokkausta tehty 4.8.2024.)
